Siellä ei ole hiljaista – huopatossutehtaalla meinaan. Sain vierailla maamme toisella toimivalla huopatossutehtaalla Jämsässä ja vaikutuin vilttauksesta ja vanutuksesta.
En ollut ennen tiennyt, että huopikkaan luonteva, meleerattu vaaleanharmaa sävy syntyy seoksesta, jossa on muun muassa valkoista lampaanvillaa, sen mustan lampaan villaa, jopa aiempien huopatossuerien leikkuujätettä. Ei siis olekaan jotain standardoitua harmaata lammasta, josta villa keritään.
Täyteläisin huopikasmateriaali syntyy seoksesta, jossa on yhtä lailla uusiseelantilaisten karitsojen kuin maidontuotantolampaiden villaa, niin lähitilalta kuin maailman raaka-ainetoimittajilta. En ollut tiennyt, että yhdestä isokokoisesta bääbäästä saa kerralla kerittyä villaa noin kilon, määrän, joka pesun jälkeen kutistuu kuutiseensataan grammaan. Enkä tiennyt sitäkään, että puhtainta huopikasvillaa lampaista saadaan syksyllä.
Jotta yksi huopikaspari saadaan aikaiseksi, villa viipyy tehtaalla parisen viikkoa. Muutamat yksityiskohdat Jämsässä tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Esimerkiksi se, että että Huopaliike Lahtisilla on käytössään villan sekoituskone. Ei siinä mitään, mutta laite on valmistettu vuonna 1897. Puhuttaisiinko jo kestävästä kulutuksesta?
Sekoituksen jälkeen villa käy muun muassa karstauskoneessa, joka sekin on perheyrityksessä 1950-luvun mallistosta. Lahtiset ovat jo monessa sukupolvessa seuranneet, miten huopikastehtaat toisensa jälkeen lopettavat, ja Jämsään on hankittu sangen kestäväksi havaittua laitteistoa ympäri maailmaa.
Vierailu huopatossutehtaalla oli uskomattoman informatiivinen, täynnä kiehtovia yksityiskohtia, vaikka joissain kohdin kamerat tulikin pistää pois. Nytpähän tiedän, että aiemmin yksi iso huovankäyttäjä on ollut C-kasettiteollisuus. Kuka muistaa pienen neliskanttisen huopapalan kasettinauhan alla? Jonkin verran huopaa menee myös kosketinsoitinten valmistukseen. Senkin opin, että huopikkaita, huopatossuja, vinkkeleitä valmistetaan usealla eri metodilla. Norjassa ja Ruotsissa huopikas valmistuu tyystin eri menetelmin kuin Lahtisen tehtaalla Jämsässä. Huopikaskulttuuri lienee kulkeutunut Suomeen itärajan kautta, ja suomalaisten ja venäläisten huopikkaiden valmistustapa on yhteneväinen. Sillä ei ole kuitenkaan yhteyttä neuvostoarmeijan sodanaikaisiin, luokattomiin huopikkaisiin. Ne tehtiin persvillasta.
Muutamien sangen kestävien laitteiden lisäksi suomalaisen huopatossuparin syntyminen on silkkaa käsityön taidonnäytettä. Sain nähdä, miten viltatusta villalevystä leikataan ja ommellaan huopikkaan alku, jota sitten vanutetaan ja kastellaan ja venytetään ja värjätään ja vanutetaan ja kuivataan ja taas vanutetaan, kunnes se käsityönä mätkitään muotoonsa. Kiinnostavaa, kiehtovaa, kotimaista käsityötä. Olisin voinut katsoa ikuisesti alligaattorin kidan mallista laitetta, joka venytti märän huopatossun vartta kidan auetessa. Ja kuinka kiehtovalta näyttikään, kun mestari omin käsin takoi lestiä puukalikan avulla jokaisen huopikkaan sisällä.
Jokainen villaerä on uniikki ja käyttäytyy veden kanssa hieman eri tavoin. Siksi vasta vanutusvaiheen – jossa siis hyödynnetään villan takkuuntuvaa ominaisuutta – jalkineille aletaan edes etsiä paria. Lammashan ei kastu läpimäräksi kaatosatellaakaan. Villassa oleva vahamainen rasva, lanoliini, tekee lampaanvillasta vettä hylkivää. Huopatossutehtaan prosessissa vettä hylkivä ominaisuus ei katoa luonnonraaka-aineesta minnekään. Siksi pitäisi itsekin rohkeammin tempaista vinkkelit jalkaan märälläkin kelillä, eikä säästellä niitä ainoastaan pakkaspäivien varalle.
Vierailuni huopatossutehtaalle osui Black Friday -kauppapäivälle. Amerikkalainen ostohurmiopäivä on jo vuosia sitten kääntynyt mielessäni Älä osta mitään, älä ainakaan amerikkalaisten kiitospäivää seuraavan alennusmyynnin vuoksi -päiväksi. Olo huopatossutehtaalla olikin kahtalainen. Olisin halunnut tehdä hankintoja, jotka taatusti tukisivat kotimaista työtä, toisaalta en halunnut hankkia mitään. Lopputuloksena päädyin kompromissiin: päätin, etten enää koskaan tule valittamaan kotimaisten huopikkaiden hinnasta.
