Search
  • Musta hyvä kynä

November Rain*

Updated: Dec 23, 2018

Olen aina olettanut surun olevan tietynlainen tunne. Loppusyksystä suru muuttui valtamereksi.




Ystävä menehtyi isänpäivänä. Yllättäen, aivan kesken kaiken – kesken elämänsä, kesken isänpäivän, kesken jokaista keskeneräistä asiaa ja asiaa, joka pitää muistaa seuraavalla kerralla sanoa. Ensimmäinen kuolemantapaus elämässäni, jonka yhteydessä viimeisin somepeukutus kertaantui merkityksiä täyteen. Kun opiskelin Life Coachiksi, elämäntaitovalmentajaksi, opinnoissa käsiteltiin surua. Sen paljastaa muistikirjani. Olen raapustanut merkinnän: ”Suru on niin suuri tunne, että se täyttää koko pöydän.”

Olen monesti nähnyt sieluni silmin – visualisoinniksi sitä kai kutsutaan – surun isolle pöydälle kaatuvana, valuvasti levittäytyvänä, raskaana tunteena, joka vyöryy ja leviää ja peittää samalla kaiken alleen.

Nyt kohtasin toisenlaisen surun. Ystävä menehtyi, mies parhaassa iässään, kenties. Oksa katkesi yllättävästä kohtaa sukupuuta. Kaipaamaan jäivät ikätoverit ja jälkipolvet, mutta myös omat vanhemmat. Viisikymppisen kuolema rysäyttää etäisemmänkin tuttavan rajusti polvilleen.

Olen osallistunut aivan liian moniin hautajaisiin. Tällä kertaa saattoväki oli tyystin toisenlaista kuin silloin, kun viimeiselle matkalle on oltu saattamassa iäkästä ihmistä. Krematorion penkit olivat täynnä nuoria ihmisiä, keski-ikäisiä ihmisiä, nuoria aikuisia, lapsiperheitä. Monen kasvoilta paistoi vain kauhu.

Jäähyväisten jättäjien virta oli pitkä. Istuin taaempana ja katselin kyynelten lomasta mustapukuisia ihmisiä. Tajusin, että joku tai jotkut heistä hyvästelee paraikaa parasta ystävänsä. Havainto aiheutti moukaroivaa kipua.

Myöhemmin yritin kuvailla erittäin viisaalle läheiselle krematoriossa näkemääni ja kokemaani kauhunsekaista surua. En halunnut puhua siitä, miten surulliselta minusta tuntui. Olin juuri nähnyt ystäväni vanhempien, lasten, sisaren, sukulaislasten riipaisevan surun. Tuskan. Oma suruni tuntui turismilta. Ajattelin, ettei minulla ole oikeutta nyyhkyttää, olenhan lähinnä etäistä kaveripiiriä.

Erittäin viisas läheinen kuunteli minua. Sitten hän kertoi, että ajattelee itse surun valtamerenä. Se on suuri, valtava, syvä, hallitsematon. ”Surun valtameri on niin suuri, että te kaikki mahdutte sen ääreen suremaan. Jokainen teistä on eri kohdassa ja eri kohdista meren näkee eri tavoin. Mutta te olette sen saman meren yhdistämiä.”

Ajatus valtamerestä on auttanut. Huomaan taas visualisoivani. Sieluni silmin näen meren, jossa joku ui, toinen kävelee rannalla, kolmas katselee kauas ulapalle. Sen meren äärellä näen itsenikin. Seison rannalla ja tiedän, että tällä kertaa tehtäväni on heittää pelastusrengas, jos joku on vaarassa joutua merihätään.

*Vastustan englanninkielisten sanojen käyttöä suomenkielisen tekstin joukossa. Tätä otsikkoa en kuitenkaan voinut enkä halunnut kiertää, sillä marraskuussa menehtyneen ystävän muistotilaisuuden aloitti urkujen säestyksellä rakkaan ystävän esittämä yksinlauluversio Guns N’ Rosesin kappaleesta November Rain. Ja sadepisaroista se valtamerikin syntyy.

0 views
  • LinkedIn - Grey Circle
  • Grey Instagram Icon